Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Nimi: Painajaisten Haamut

Sarja: Naruto

Paritus: KakuHida

Varoitukset: (uni)veri, pikkuisen homoja

Juoni: Hidan on lähtenyt Jashinistien juhlaan, muttei kertonut Kakuzulle, mihin juhlaan. Kakuzu yrittää ottaa siitä selvää, muttei löydä mitään tietoa juhlista. Lopulta hän menee nukkumaan ja näkee painajaisen, jossa Hidanille käy huonosti. Onko niin käynyt oikeasti, vai kuvitteleeko Kakuzu?

"Useat Jashinistit ovat omaksuneet Jashinille ominaisen erakkoluonteen. Tämän takia Jashinistejä ei tavata kovinkaan usein, mutta todennäköisin paikka tavata Jashinistejä on Kuuman veden piilotetun ninjakylän lähistöllä sijaitsevissa metsissä ja vuoristoilla. Jossain päin vuoria sijaitsee temppelikylä, jota jotkut kutsuvat Arayneksi.

Arayne on keskittynyt Jashinin päätemppelin ympäristölle. Muitakin temppeleitä on omistettu ympäri maita, mutta Arayne on ylivoimaisesti isoin, parhaiten piilotettu ja siellä asuu isoin osa vakiintuneesti paikoillaan pysyvistä Jashinisteistä. Myös ylipappi asuu Araynessä.

Kylässä asuvat yleensä naiset, lapset, papit ja ne miehet, jotka tekevät kylässä töitä, esimerkiksi rakentavat aseita, taloja tai viljelevät ruokaa. Temppeli kuuluu päivittäiseen elämään, ja se onkin yksi syy, miksi jotkut eivät viihdy Araynessä. Jotkut haluavat paeta velvollisuuksia. Kukaan ei voi nimittäin valita, tuleeko hänestä pappi vai ei. Kaikki riippuu silmien väristä.

Ensimmäisen uhrin jälkeen, kun saavuttaa kuolemattomuuden, silmät muuttavat väriä. Yleisin väri sijoittuu jonnekkin pinkin, oranssin, violetin, keltaisen ja turkoosin välille. Joskus silmät muuttuivat punaisiksi tai jopa liikkuviksi. Sitä pidettään merkkinä, koska Jashinille kuvattiin aina punaiset silmät. Niinpä tämän jälkeen Jashinististä tuli pappi, jonka merkiksi hänen piti leikata vasen korvansa irti. Tämä
osoittaa, että ihminen on hyväksynyt papiksi tulonsa.

Pieni ryhmä ei kuitenkaan koskaan halua papiksi, vaan karkaa. Yleisin syy tähän on ylipappi. Syy, miksi hän oli ylipappi, johtui siitä, että hän oli ainut Jashinisti, jonka silmissä palavat siniset liekit.

Tarinoiden mukaan nuori Jashin poltti itsensä sinisessä tulessa osoittaakseen ihmisille, että hän oli kaiken kivun yläpuolella. Useille tämä on selvä merkki, että ylipappiin ei pidä luottaa. Joidenkin mielestä tämä oli niin, että Jashin luottaa ylipappiin niin paljon, että antoi hänelle voiman, joka tappoi hänet.

Tämä mielipide jakaa Jashinilaiset kahteen puoleen. On myös yksi syrjitympi ryhmä, joka uskoo voivansa nähdä Jashinin. Heidän johtajansa on kuvanmaalaaja, joka väittää jutelleensa Jashinille. Hän on maalannut useita kuvia Jashinista, ja mikä hämmästyttävintä - ne vastavat täysin pappien pyhissä kääröissä olevia kuvauksia.

Kuvauksien mukaan Jashinilla on punaiset silmät, ja hänen mustat hiuksensa, joista on tehty pikänpuoleinen ponihäntä, peittävät vasemman silmän kokonaan. Hänen vasen korvansa on leikattu irti, ja siitä vuotaa usein verta. Hänellä on usein huulillaan pilkallinen hymy, joka paljastaa hänen terävät kulmahampaansa. Hänellä on musta liivi, jonka lyhyistä hioista on tehty piikikkäät ja pystyynnousevat. Siinä on korkea kaulus, ja rinnassa on kolme riviä reikiä, jotka on solmittu kiinni löysästi punaisella nauhalla. Siinä on myös melkein puolet mustasta peittävät taitavat siniset liekkikirjailut. Hanellä on myös tummansininen nauhavyö, vihreät, melko pussimaiset housut ja mustavalkoiset saappaisen tapaiset kengät. Hänen oikeassa kädessään on pitkä hanska, mutta kangasosa kiertää vain keskisormen ympäri melkein kuin sormus. Vasemmassa kädessään hänellä on kaikilla Jashinisteillä oleva rukousnauha, joka on kiedottu käden ympärille.

Maalaajan maalauksiaan ostetaan usein talojen ja jopa temppelin seinälle, mutta useimmat sanovat häntä ja kaikkia muitakin tämän ryhmän jäseniä hourailivina juoppoina, varsinkin sen jälkeen, kun eräs mies sanoi Jashinin koskettaneen häntä."

Kakuzu huokaisi ja sulki kirjan väsyneenä.
"Olen lukenut lähes koko kirjan, enkä ole siltikään saanut yhtään vihjettä..."

Hidan oli vain häipynyt jonnekkin, viitaten johonkin Jashinistien juhlaan temppelissä. Kaikki muut Akatsukilaiset olivat lähteneet tehtäville tai olivat muuten vain muualla. Kakuzu oli yksin Akatsukien turvatalolla, istuen Hidanin ja oman huoneensa lattialla nojaten sängyynsä. Jotenkin häntä epäillytti, miksi Jashinistit nyt ylipäätänsä kokoontuivat yhteen paikkaan, kun muuten heitä ei tavannut melkein missään. Joten hän oli yrittänyt etsiä tietoa Jashinistien juhlista, mutta missään ei ollut mainintaa mistään juhlista.

Kakuzu huokaisi uudelleen ja meni sitten nukkumaan. Talo oli hirveän hiljainen ilman Hidania.


**Kävelin metsässä katsoen ympärilleni. Metsä oli pimeä, mutta erotin silti kaiken täydellisesti. Kuu ja aurinko tanssivat tasajalkaa taivaalla, mutta silti oli pimeää ja kylmää.

Räpäytin silmiäni.

Pimeä. Valoisa.

Olin jonkinlaisella aukiolla, jota ympäröivät korkeat puut. Katsoin taivaalle ja käännyin koko kierroksen ympäri katsoen puita.

Pimeä. Ja sitten hätkähdin.

Hidan oli ilmestynyt räpäyksen aikana eteeni. Hän oli riivaaja-muodossaan, melkein kuin keskellä tappelua. Hän oli jotenkin sumuinen, vaikka hän oli aivan edessäni.

Pimeä, valoisa ja hän nojautumassa minuun päin. Hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta sen sijaan hänen suustaan purskahti verta.

Astahdin askeleen taaksepäin, pimeä, valoisa. Tuijotin, kun hän kakoi sydämensä ulos hirveän verimäärän saattelemana. Hän tuijotti sitä tylsistyneenä.

Pimeä, valoisa.

Hän poimi sen käteensä ja alkoi tunkea sitä kokonaisena suuhunsa kädellään, tunkien kätensä suuhunsa rannetta myöten, nielaisten sydämen hitaasti takaisin veren pulputessa ulos. Astuin askeleen taaksepäin.

Pimeä, valoisa.

Ja hän ojensi kätensä minua kohti. Hän tarrasi kiinni hiastani kuin kuoleva, ja tajusin hänen tarkentuneen pikkuisen. Hän kiskoi hiaani, ja kuiskasi:
"Älä jätä minua..." Tuijotin hänen kasvojaan, puoliksi kiinni olevia violettejä silmiä, ja tunsin valtavaa halua juosta. Juosta ja olla ikinä katsomatta taakseni.

Pimeä, valoisa.

Yritin perääntyä, mutta hän ei päästänyt minua. Hän kuiskasi hiljaa tuijottaen minua samalla tylsistyneellä, silti niin kammottavalla ilmeellä:
"Yritäkö jättää minut...?" Hän tuijotti minua silmiin jotenkin surullisesti, ja tarrasi kiinni kaapuni rintamuksesta. Hän astui askeleen lähemmäs, ja tavoitteli kädellään silmiäni.

Pimeä, valoisa.

Peräännyin pikkuisen, ja hän kuiskasi samaa kysymystä hiljaa, melkein kuin painostaen. Yritin liikuttaa kättäni, irrottaa hänet itsestäni, mutten pystynyt liikuttamaan niitä. Olin melkein kuin halvaantunut. Sitten Hidanin silmät laajenivat, ja hän alkoi täristä holtittomasti.

Pimeä, valoisa.

Tunsin hänen otteensa löysyvän.

Käännyin ja juoksin pois, katsomatta taakseni.

Taas tuli pimeä, tällä kertaa lopullisesti. Pimeyttä halkoi hirveä huuto, joka upposi päähäni.**


Kakuzu hyppäsi pystyyn sängyssään ja puristi sydäntään. Hän huohotti ja muisteli untaan. Jokin kertoi hänelle, että kaikki ei ollut Hidanilla kunnossa.

Hän yritti löytää Hidanin chakran, mutta joutui keskittymään kauan, ennen kuin erotti heikon merkin. Hän puki kaapunsa päälle ja melkein juoksi ulos.

Hän aukaisi oven ja näki täysikuun keskellä taivasta. Kuitenkin myös aurinko oli juuri nousemassa, ja värjäsi taivaanreunaa violetilla, punaisella ja keltaisella. Kakuzu huolestui entisestään. Yleensä hän ei uskonut uniin, mutta äskeinen oli ollut liian aito, ja Hidanin chakra oli melkein lopussa.

Kakuzu juoksi suuntaan, jossa uskoi Hidanin olevan. Samalla hän mietti, kauanko Hidan oli ollut pois. Hän oli lähtenyt viikonalulla, ja nyt oli jo perjantai. Hän oli saattanut olla heikossa kunnossa kauan... Kakuzu puri huultaan maskin alla.

Hän juoksi, juoksi ja juoksi.

Lopulta hän saavutti paikan, jossa uskoi Hidanin olevan. Hän astui aukiolle ja alkoi pelätä enemmän. Hän katsoi ympärilleen, puiden alapuolelle. Hän huomasi jotain mustaa puiden välissä ja juoksi katsomaan, mikä se oli.

Hidan makasi kyljellään maassa, yrittäen kyyristyä mahdollisimman pieneksi täristen. Kakuzu henkäisi hämmästyksestä ja kyykistyi Hidanin viereen. Tämä oli aivan kylmä, kun Kakuzu kosketti hänen otsaansa. Hidan raotti silmiään pienesti ja yritti tarttua Kakuzun kädestä kiinni. "Lämmin..." Hän mutisi ja sulki sitten silmänsä, pudottaen kätensä maahan Kakuzun käden viereen.

Kakuzu nosti hänet syliinsä ja aikoi lähteä. Hän huomasi Hidanin vuotavan verta. Hän ihmetteli, mitä oli tapahtunut, mutta lähti silti juoksemaan turvataloa kohti.

Kakuzu aukaisi turvatalon oven, ja kantoi Hidanin sisälle. Hidan ei ollut liikahtanutkaan koko matkan aikana. Kakuzu tuijotti Hidania, joka oli vielä kalpeampi kuin normaalisti. Hidan painautui unissaan Kakuzua vasten, muistuttaen Kakuzua koko ajan, miten kylmältä hän tuntui.

Kakuzu vei Hidanin heidän huoneeseensa, ja otti Hidanin kaavun pois. Hidanin mahassa oli paha viiltohaava, jonka kautta hän oli ilmeisesti vuotanut kuiviin. Ympäri hänen kehoaan oli ruhjeita, ja erikokoisia haavoja. Kakuzu alkoi ommella niitä kiinni, ja alkoi huomaamattaan silittää Hidanin pehmeitä, valkoisia hiuksia.

Kun hän oli valmis, hän peitteli Hidanin hellästi. Hidan hieroutui lämmintä peittoa vasten. Kakuzu istui Hidanin sängyn vieressä, ja katseli jotenkin lempeästi Hidania.


**Kävelin pitkin iloista kaupunkia, hymyillen ja tervehtien muita ihmisiä, jotka tekivät samoin. Taivaalla tuntui paistavan ainakin kolme aurinkoa, kun kaikkialla oli valoisaa eikä missään näkynyt varjoja. Puheensorina täytti kadut, kun kävelin eteenpäin. Tuntui, kuin olisin asunut siellä koko elämäni.

Sitten auringot menivät varjoon, valtava varjo syöksyi peittäen aaltona koko kaupungin.

Kaikki hiljeni, kaikki käänsivät katseensa samaan suuntaan.

Kaikki oli hiljaista.

Hiljaista.

Liian hiljaista...

Sitten se kuului.

Hirveä ryminä, joka tärisytti maata. Kaikki tärisi, muutama puinen myyntikioski sortui.

Ihmisten hento ihonväri muuttui pelosta kalpeammaksi, joillakin siniseksi. Kaikki hakivat aseen, ylisuuria kuokkia, viikateita, mitä tahansa terävää.

Joku huusi.

Edessä räjähti, verta lensi päälleni taivaalta.

Kiviä lensi. Ne olivat valtavia, ne murskasivat ihmisiä. Lensivät useista taloista läpi.

Seisoin kaiken sen keskellä, katsoin kaltaisteni kohtaloa liikkumatta. Kaikkien kuolleiden, mutta silti elävien silmät kääntyivät tuijottamaan minua. Ne tuijottivat.

Oranssia, pinkkiä, violettiä, keltaista, pikkulasten vihreitä, sinisiä ja ruskeita silmiä, pappien punaisia.

Kaikki.

Tuijottavat.

Yhtäkkiä katsoin hidastuksella, kun jättimäinen kivi lensi minua päin. Se tempaisi minut mukanaan, hakkasi selkääni seinistä läpi, talojen poikki... Kaikki oli mustan ja punaisen sävyistä. Sitten se pysähtyi temppelin seinään. Se ei sortunut. Kivi murskaantui, jättäen minut painautuneena seinän sisälle.

Raotin silmiäni, katsoin kaikkien kuolemantaistelua. Häviöllä. Me olimme...

Valuin alas seinää pitkin, selälleni kivimurskaan. Silmiini ilmestyi mustaa, siihen upposi sinisiä ja punaisia kuvioita. Tuntui, kuin olisin kuolemaisillani.

Raotin taas silmiäni, ja olin erottavinani Jashinin. Hän virnisti ilkeästi, pelästyin hänen hampaitaan. Terävät kulmahampaat tuntuivat vain odottavan, että saisivat iskeytyä lihaani. Tuijotin niitä, ja huomasin Jashinin kyykistyvän viereeni.
"Hidan, Hidan, Hidan... Mikä pettymys." Tuijotin hänen punaisena kiiltävää silmäänsä, joka sai minut pelkäämään kuolemaa. Mutta en minä voi kuolla, en vain voi...

Jashin kosketti otsaani verisellä kädelläni ja raapi otsaani syvän merkin.

Ympyrä.

Tuskallisen hitaasti.

Purin hammastani ollakseni huutamatta.

Kolmio...

Melkein. Hän jätti sen kesken.

Sitten hän iski kätensä rinnastani läpi. Hän kiskaisi kätensä takaisin ja katsoi vertani kädessään. Pikkuinen inahdus karkasi huuliltani, ja tunsin hänen piirtävän kolmion loppuun verelläni.
"Yksi mahdollisuus. Yritä vielä kerran." En tajunnut hänen sanojaan, mutta huomasin ninjan yläpuolellani. Tuijotin hänen ruskeisiin silmiinsä. Ne olivat tyhjät, tunteettomat. Kuin niihin ei olisi sattunut. Kuin mikään ei koskisi niihin, kuin hän olisi kaiken yläpuolella.

Oliko hän?

Olenko minä?

En voinut muuta kuin tuijottaa häntä. Hänen ilmeensä ei muuttunut tippaakaan, kun hän lävisti minut. Vajosin viimein kokonaan mustaan.

"Et tainnut vain yrittää." Huomasin putoavani, ympärilläni vain mustaa. Jashinin ääni kaikui päässäni, kun putosin.

Putosin.

Putosin...**


Hidan hyppäsi pystyyn sängyssään. Hän tunsi Kakuzun lämpimät kädet olkapäillään. Hidan hengitti raskaasti, kun Kakuzu sanoi:

"Hidan, rauhoitu. Ei mitään hätää, olen täällä." Hän yritti rauhoittaa tärisevää Hidania. Hidan tuijotti silmät pyöreinä Kakuzua, ja laittoi kätensä Kakuzun käden päälle.
"Lämmin..." Kakuzu katsoi Hidania, joka painautui hänen kättään vasten.

Kakuzu ojentautui ja otti oman peittonsa sängystään. Hän kietoi sen Hidanin ympärille, jonka kalpealle naamalle ilmestyi pieni punastus.

Hidan tärisi siltikin pienoisesti, mikä sai Kakuzun ihmettelemään.
"Mitä sinulle tapahtui?" Kakuzu kysyi Hidanilta, joka käänsi katseensa pois.
"En haluaisi puhua siitä nyt..." Kakuzu päätti antaa Hidanin olla rauhassa jonkin aikaa.

Hidan yritti peittää tärinänsä, mutta Kakuzu huomasi sen kuitenkin.
"Sinulla on vieläkin kylmä...?" Hidan tuijotti Kakuzua ja nyökkäsi pikkuisen. Kakuzu halasi Hidania, joka tuijotti silmät auki vieläkin, nyt tosin Kakuzun rintaa. Punastus levitti punaisen sävynsä Hidanin naamalle, mutta hän painautui syvemmälle Kakuzun lämpöä vasten. Hidan nukahti kohta rauhallisempaan uneen, painajaisen haamun kummitellessa silti. Kakuzu silitti taas ajatuksissaan Hidanin hiuksia.

©2018 S.O.S - suntuubi.com